Arvet
Arpia viiltää, ne aaki onsaen kätteen miekan, toeseen piilukonpuin piälleni vuatteet, kannoen värit kuninkaansiitä palakaks saen, kuolleen poltetut muan
Sotkin käteni verreen, piätin monta elämäätapoin niijen nimmiin, jotka ee kuolevan katsetta niävuosin verta ja huusin, puolesta kuninkaanhänen huavansa saen ja arvet syvänallaan
Nyt en raahoo sua ja unet valavottaakuolleet yössä marssii tappajansa tavoittaapimmeyvessä juoksen, täävessä asevyössäpirujani pakkoon, ikkuisessa yössä.