Langennut valo
Kerran, ajan kainalossa meillevalon kevät kajasti.Niityn yli, kasteen, juostiin,piilouduttiin tummiin lehtoihin.Kerran, ajan kainalossatuulet, pilvet meidän kansaamme,kun kantoi aatteet ylväät,salaisuuden syvät vuot.
Valomuurin tuolla puolennopeuden kantamattomissaasuu tyhjyys, joka meidät yhdistää.Todellisuuden harmaat huoneet,hylätyt tilat ja rautaiset tiet,kaikki kylmyys, joka meidät voi metsästää.
Kevät, jossain, sinä sielläkuulet raskaan veden pauhun.Ootat värit, tuoksut palaa,kuljet pihaa mielin ankarin.Mutta kevät ei pukahda sanaakaan,myrtit, laakerit varisee eiliseen.Sinä aattelet kaiken loppua,syksyä, pimeitä etäisyyksiä.
Valomuurin portin päälläkasvot pakotetut metalliin,niiden ilmeessä tyyneys ääretön.Niiden ilmeessä pronsisessa,vaihtumattomassa, vieraassakaikki kauhu joka jatkuu aina vaan.
Mutta se on unta, unta vaan,kaikki unta täällä kaukana,kaiken lohdun tuolla puolen,kauneuden rannoilta karkotettuna.
Mutta se on unta, unta vaan,kaikki unta täällä kaukana,kaiken lohdun tuolla puolen,kauneuden rannoilta karkotettuna.
Siis kun neuvoston joukosta vanhimmatminut tahtoivat alistaa kokeeseenotin tehtävän vastaan ja katosinheidän kauneimman laivansa kannella.